Hei Mervi,
Kiitos viestistäsi ja avoimesta pohdinnasta. On hienoa, että uskalsit seurata omaa ääntäsi ja antaa teoksen syntyä omilla ehdoillaan. Rohkeus näkyy ja kuuluu tekstissä.
Terkuin, Mona

Hei Markku,

Kiitos tästä kokonaisuudesta ja sen hiljaisesta painosta. Tekstisi muistuttaa, miksi runokenttä on moninainen.
Terkuin,
Mona

Hei Jukka,
Kiitos, että jaoit nämä runot ja ajatukset. Tekstistäsi välittyy hiljainen rehellisyys ja syvä kuuntelu – maailma, jossa pienet hetket kantavat suurta merkitystä. Vaikka kirja olisi mykkä selkämys hyllyssä, sen ääni on todellinen niille, jotka sen kuulevat. On arvokasta, että kirjoitit.
Terkuin, Mona

RUNOT 1995-2017 (2019)

Saatteeksi

Tätä kirjaa viimeistellessäni jään usein miettimään miksi ylipäätään olen kirjoittanut. Miksi olen halunnut tallentaa juuri nämä runot, hetket ja heijastukset ja vielä julkaista niitä. Mikä pakottaa kirjoittamaan?

Oma kirjoittamiseni ydin itselleni on arjen ihmeet, pienen hetken muistaminen, asioiden, historian ja ihmisten suoraan kokeminen ilman välittäjäaineita. Sanat ovat vain polkuja musiikin, unien, mielikuvien ja sanojen metsässä.

Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus, kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon.

Nuoruudesta ja sodasta kirjoitin kirjassa Ei koskaan, aina (1997) ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Se on kirja äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta.

Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta, ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua.

Runous ei ole minulle narratiivi tarina, vaan kokemus; aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, muinainen silta unen ja toden välillä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään.

Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään.

Tämän esipuheen tehtyäni kirja on valmis. Olen tehnyt työni. Tiedän milloin luovuus astuu huoneeseen ja milloin se on poissa. Hyvä yksinäisyys on luovuutta, paha ahdistusta, menneisyyden paluu. Runo opettaa minulle aina uutta, myös sellaista, jonka olen aina tiennyt. Taiteilija voi parhaimmillaan kertoa itsestään jotain joka kertoo myös teoksen kokijasta. Joskus he pääsevät yhdessä tuttuun paikkaan jossa kumpikaan ei muista käyneensä. Vain ollessaan tosi voi taide koskettaa toisen totta. Luovuus on ei-yksinäisyyttä.

Nämä runot eivät jätä jälkeä tähän maailmaan, tähän maahan eivätkä varsinkaan tähän kaupunkiin. Kiinnostuneita oli vähän mutta silti kirjoitin. Tämä kirja on mykkä selkämys hyllyssä, jossa on miljoonia muita kirjoja, mutta se on siellä. Minä sen kirjoitin.