Sen kun istuu alas ja alkaa naputtaa. Tämä on yksi yleisimmistä kirjoittamiseen liittyvistä harha-ajatuksista. Kirjoittaja näyttää ulospäin seesteiseltä. Eteerinen katse kohdistuu kynään tai tietokoneen näyttöön. Kolmas, näkymätön silmä, tuijottaa suoraan mielen syvyyteen. Ei kuulu kuin hentoinen naputus tai kynän lennokas liike muistivihon sivulla. Ilme kertoo syventymisestä omaan ajatteluun. Hymynkare tai kulmakarvojen kohotus viestivät oivalluksesta sormien ottaessa spurttiaan näppäimistöllä. Kaukana mielikuvasta eivät ole perhoset, sateenkaaret ja tyynessä kesäillassa leikkivät sudenkorennot.

Sisäiset odotukset ovat helposti korkealla

Kun tekstiä syntyy, ei mene kauaa, kun se mielessä muuttuu sanataideteokseksi, kirjaksi, bestselleriksi, kirjakentän puhutuksi ilmiöksi. Puhumattakaan ulkopuolisten odotuksista. No, milloin julkaiset? Tuleeko sinusta kirjailija? Pakkohan sinusta on tulla, kun tuntikaupalla istut itseksesi.

Näennäinen helppous on ansa

Kaikki vähänkään kirjoittaneet tietävät, että tämä on romantisoitu kuva kirjoittajasta ja kirjoittamisesta. Ulospäin ei näy päänsisäinen myllerrys, kun ideat syntyvät, loistavat ja tuhoutuvat. Kuvasta ei välity kirjoittajan sisäinen meteli ja suoranainen kauhu oman tekstinsä äärellä. Kursori iskee ilkeämielisesti silmää. Valkoiselle pohjalle ei ole sittenkään ilmestynyt mitään. Tai ehkä on: moneen kertaa deletoituja yksittäisiä sanoja, epätoivoisia virkkeenalkuja, kokonaisia lauseita, mutta mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Ajatukset ovat ehtineet puuroutua matkalla luettavaksi lauseeksi.

Jos kirjoittamista verrataan soittamiseen tai maalaamiseen, joiden prosessin vaiheet mokineen päivineen ovat kuultavissa ja nähtävissä, kirjoittajan prosessi kääntyy sisään päin. Sitä on vaikea ymmärtää, varsinkaan ulkopuolisen.

Aina ei kulje

Aina ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Voidaan puhua kirjoittamisen esteistä, kivistä valitulla tiellä. On nimittäin paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa tuo kuuluisa sen kuin vain istuu ja naputtaa.

Kirjoittajan blokki tai valkoisen paperin kammo on yksi tyypillisimmistä kirjoittamisen esteistä. Kun mitään ei synny, kaikki tuntuu vaikealta ja koko kirjoittaminen turhalta. Itse ajattelen lopulta kysymyksen olevan aloittamisen ja rauhoittumisen vaikeudesta. Kenties omat ajatukset ja odotukset ovat paisuneet liian suuriksi.  Kuinka virke voisi tuntua miltään, jos aikomuksissa on saman tien romaanitrilogia?  Selityksiä ja sijaistekemistä löytyy. Tiskikoneen tyhjennys tai Instragramin kissavideot houkuttelevat liikaa. Isotädille täytyy soittaa ja sähkösopimus uusia. Kirjoittaja on tällöin selittäjä, ei kirjoittaja.

Täydellisyyteen pyrkiminen on hyvin käytetty selitys, sille ettei kirjoita

Olen monta kertaa kuullut, että kirjoittaja hyväksyy itseltään vain täydellistä tekstiä. Jos sitä ei synny, ei kannata jatkaa. Ajatus täydellisyydestä on armoton, sillä mitä täydellinen tarkoittaa ja kuka sen määrittelee. Täydellisyyteen pyrkijä on usein hillittömän hyvä suunnittelija. Hän suunnittelee juonta ja henkilöhahmoja, käyttää aikansa miljöön maalaamiseen ja veret seisauttavaan loppuratkaisuun. Kaikki tämä tapahtuu niin, että riviäkään ei tule kirjoitetuksi. Hän on silloin suunnittelija, ei kirjoittaja.

Täydellisyyden tavoittelu menee samaan kategoriaan kuin kirjoittamisprosessin ihannointi taiteellisena tekemisenä. Taitelija jumalten armosta kiertelee pöydästä pöytään puhumassa runoudesta ja sen mahdollisuuksista. Hän kertoo odottavansa oikeaa hetkeä ja odotellessaan puhuu itsestään novellistina, runoilijana tai käsikirjoittajana. Hän on silloin puhuja, ei kirjoittaja.

Luettavan ja kiinnostavan tekstin tuottaminen ei ole mikään taiteellisen nerouden laskeuma kirjoittajan ylle synkkänä ja myrskyisenä yönä, vaan se on kovan treenin tulosta. Eiväthän aariatkaan taivu sopraanolta pelkästään suuta aukomalla, miksi tekstikään soljuisi harjoittelematta. Mitä helpommin luettava ja mukaansatempaavampi teksti, sitä enemmän on takana työtä eli kirjoitettuja liuskoja.

Kirjoittaja itse on esteidensä herra

Kursori tottelee kyllä, kun sille antaa kyytiä. Liikkeelle pääsee ainoastaan kirjoittamalla, vaikka sitten kirjoittaisi vain tajunnanvirtaa tai luettelon siitä, mitä ikkunasta näkee. Yksinkertaista mutta toimivaa! Kun hetken istuu aloillaan, huomaa, että kirjoittaminen on vetänyt mukaansa. Tekstiä alkaa syntyä, kun sille antaa luvan ja mahdollisuuden. Kirjailija Niina Hakalahden kuuluisin sanoin ”liuska päivässä on 365 liuskaa vuodessa”. Ei se ole sen kummempaa.

Esteet on tehty ylitettäviksi. Kirjoittamisen kannalta on tehokasta miettiä, onko este todellinen vai pelkkä selitys. Kun saa kiinni juurisyystä, saattaa olla, että alkaa kirjoituttamaan. Harva haluaa olla selittäjä, mutta hyvin moni haluaa olla kirjailija.

Kirjoittanut

Helena Murtonen-Leppä

Helena Murtonen-Leppä on kirjoittamisen opettaja, kirjoittaja ja sanataiteilija – ihminen, joka on aina elänyt sanojen keskellä. Hän uskoo, että kirjoittaminen on paljon enemmän kuin oikeat sanat oikeassa järjestyksessä; se on ajattelun kirkastamista, tunteiden muotoilemista ja aiheuttamista sekä hyvin usein silkkaa iloista leikkiä. Hänen opetuksessaan tärkeintä on kannustava ilmapiiri, jossa kirjoittamisen ilo, luova kokeilu ja syvällinen pohdintakin saavat tilaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja jokaisella oma ainutlaatuinen äänensä ja tarinansa kerrottavana, näiden luokse pitää vain uskaltaa löytää. Kirjoittajana Helena tietää, miltä tuntuu, kun sanat karkaavat tai asettuvat juuri oikein. Hän rakastaa kielen mahdollisuuksia, kirkasta ilmaisua ja sitä hetkeä, kun sanat alkavat hengittää ja hehkua.

Kirjoittaminen on näkökulmakysymys

Se voi olla mitä vain teknismekaanisen suorittamisen ja massoja liikuttelevan voiman väliltä.

Kirjoittaminen on taitoa hallita niin kieli kuin mielikin

Se on kykyä jäsentää ajatusten sekamelskasta ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Se on kognitiota ja koordinaatiota. Se on ajatuksen ja liikkeen yhteispeliä. Kirjoittaminen on hienomotorista taitoa yhdistettynä mielen villiin liikkeeseen. Käteeni ilmestyy kynä. Mitä minä teen tällä, ihmettelen. Kirjoita, käskee ääni sisälläni ja niin minä alan kirjoittaa. Pieniä mustia merkkejä lumivalkealle paperille. Niistä syntyy sanoja, sanoista lauseita, lauseista virkkeitä, virkkeistä kappaleita, kappaleista lukuja, luvuista kokonaisuuksia. Minä kirjoitan, hihkaisen. Minä luen, hihkaisee jossain joku toinen. Tämä on ihme!

Kirjoittaminen on ajattelemista

Ajatusten muovaamat sanat ovat valon ja ilon pisaroita putipuhtaalla hangella, jonka yli luovuuden ja mielikuvituksen tuulet puhaltavat. Poikkean tieltä ja astun hankeen. Se upottaa. Ajatus on samea kuin suonsilmä, puhtaan lumipinnan alla onkin märkää. Kuinka helppoa olisi jäädä paikoilleen. Todeta, että ei sittenkään tänään, ehkä joku toinen päivä, sitten kun inspiraatio iskee tai tarina alkaa kirjoittaa itse itseään. Sitten kun joku käskee tai saan aiheen, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. 

Kirjoittaminen on rohkeutta jatkaa

matkaansa hangessa ja uskoa omaan tekemiseensä, uskoa itseensä. Merkityksellisyys on haettava matkasta, sillä pikavoittoja tai edes varmaa maalia ei välttämättä ole. Kirjoittaminen on hiljaista, itseensäsulkeutunutta ajatustyötä. Siksi rohkeutta on ottaa toinen askel umpihankeen ja pitää katse horisontissa. Jokainen askel kuin ajatus ja siinä samalla muodostunut lause. Lause lauseen perään. Askel askeleen perään ja kohta kulku alkaa sujua. Hanki alkaa kantaa ja ajatus kirkastuu.

Kirjoittaminen on prosessi

Löydän itseni keskeltä lumista maisemaa, keskeltä luovaa prosessia. Jatkan, sillä en voi enää lopettaa. Askeleet takanani kertovat, että olen kulkenut jo jonkun matkaa. Olen päässyt alkuun. Koneeni ovat käynnistyneet.  Eteenpäin! Mieleni hakkaa. Luova prosessi pitää huolta itsestään. Ajatukset vetävät toisiaan. Mieleeni syntyy maailmoja. Maailmat synnyttävät henkilöhahmoja, tarinat kertojiaan ja runot puhujiaan. Se en ole minä, mutta ehkä se kuitenkin olen. Ei väliä, kunhan saan olla tässä ja kirjoittaa.

Kirjoittaminen on luovuutta ja mielikuvituksen lentoa

Vitivalkoinen maisema sokaisee minut, en voi muuta kuin tarpoa eteenpäin. Tunnen myötätuulen, levitän käteni, mieleni kangas lepattaa ja nousen ilmaan. Flow kannattelee minua: lennän ja kirjoitan. Kuinka pieneltä todellisuus näyttääkään, kun sitä pääsee katselemaan mielikuvituksesta käsin. Kirjoitan taivaan, tähdet ja auringon, kuun ja sen pimeämmän puolen. Tuosta lainaan reaalimaailmaa, tuohon upotan oman kokemukseni, tuosta otan otteen toiselta, tähän minä keksin sillan, toisenlaisen tarinan. Tuosta hieman rakkautta, tuolta sotaa ja vihaa. Isääni en enää itke, kirjoitan surun pois. Käärin pienen tytön villaiseen vilttiin ja vien takkatulen eteen lämmittelemään. Tule, tule hyvä kakku ja päätän lisätä leivoksen, hieman hymyä ja hyvää fiilistä. Kaikki mahdollisuudet ovat käytettävissä, kaikkea voin kirjoittaen tehdä. Flown selässä en tunne nälkää, enkä vilua, en tiedä mitä kello on, enkä välitä.

Kirjoittaminen on itsetuntoa ja -tuntemusta

Se vaatii aikaa, tilaa ja lihaksia. Aika kuluu siellä missä istun. Päivä vaihtuu illaksi. Pakarat palauttavat tähän hetkeen. Tarpomiseen tulee tauko. Nousen ylös tekstini äärestä, venyttelen ja ihmettelen missä olen ollut. Päätän lukea sen mitä kirjoitin. Aloitan kiinnostuneena, tunnen ylpeyttä aikaansaannoksestani. Olen kirjoittanut kelpo tekstin, julkaisun mahdollisuudet häivähtävät silmissäni. Kuulen korvissani juhlapuheet, näen ylistävän kritiikin, kunnes häpeä iskee kuin salama. Kuinka kehtaan? Tämä ei ole kirjallisuutta! Tämä on oksennusta. Se on sieluni näkyviä osia liejuisina, valuvina kirjaimina. Mistä ihmeestä tämän kaiken oikein keksin ja miksi päätin tuonkin asian paljastaa? Puna nousee kaulalta kasvoihin jättäen valkoisia laikkuja sinne tänne. Itkettää ja hirvittää. Tekee mieli selittää. Katse pyyhkii edestakaisin kirjoitettuja rivejä, merkitys alkaa muodostua, sydän hakkaa, kämmenet hikoavat. Hengitys tiivistyy. Siis minäkö tämän kirjoitin? Tämän maailman ja itseni sinne tänne maailman väleihin. Onko tämä ääni minun ääneni? Mistä kaikki tuo tuli? Mitä tulinkaan tehneeksi, kun kirjoitin? Sieluni soi ja sisälläni kehrää kissa.

Kirjoittaminen on julkitulemista

Taakseni ilmestyy lukija. Häpeä painaa ylpeyttä pinnan alle. Hanki on sulanut. Sen tilalla on järvi. Vesi roiskuu, en saa selvää siitä mitä tapahtuu. Teksti karkaa käsistäni kaarnaveneen lailla ulapalle. Se menee tuulen mukana lukijalta lukijalle. Vastassa on ensin ystävällisiä ja hymyileviä kasvoja – kirjoittavia tuttaviani, opettajanikin on siellä ja niitä, jotka aina äimistyvät kirjoittamistani ja kehuvat, sillä eivät muuta oikein osaa. Kaikki he kannustavat minua, jotkut tekevät ehdotuksia. Entä jos vielä tuohon ja sitten tuosta hieman. Tämä kohta on upea, tätä miettisin vielä. Mitäs jos? Oletko ajatellut? Rakkaan ihmisen silmäkulma kostuu, hän muodostaa sanansa saippuakuplaan, jonka puhaltaa luokseni. Olen ylpeä sinusta. Sinä teit sen. Samaan aikaan taistelupareista toinen, häpeä, alkaa menettää voimiaan. Se jää alakynteen, kun ylpeys saa yliotteen. Ryhtini rannassa suoristuu. Katson kaarnaveneen kulkua kohti ulappaa ja puhallan perään. Sen kirjoitin minkä kirjoitin, ajattelen, kun raukeus saa raajani löystymään.

Kirjoittaminen on elämää

Käännyn takaisin arkisen muistivihkoni puoleen. Minulla on elämä elettävänäni ja sen kaikki haasteet: työ, perhe, ystävät, liikunta, harrastukset, vanhenevat vanhemmat, pyrkimykset ja unelmat. Kuinka rauhalliseksi itseni tunnen, kun tiedän, että aina voin kirjoittaa. Aina voin aloittaa uuden vaelluksen, joskus vähempikin riittää. Katson vielä kerran luovuuteni rantaa, jonne mennäkseni minun ei tarvitse enää odottaa iltaa ja jonne tiedän palaavani. Kuinka erikoinen ääni kuuluukaan, kun joutsen juoksee itsensä lentoon veden tyyntä pintaa pitkin. Puut kumartavat ja katsovat kuvajaistaan peilityynestä veden pinnasta. Tiedän uppotukin pinnan alla, mutta tiedän myös pohjaan vajonneen hylyn ja sen kajuutan seitsemän samppanjapulloa. Näen vanhan kalastajan piippuineen veneessään nostamassa verkkoa ja teini-ikäisen tytön ottamassa aurinkoa uimapatjalla. Tummat pilvet taivaanrannassa ja pilvien hopeareunuksen.

Tämän kirjoittavan ihmisen elämän olen itselleni valinnut. Kun kirjoitan, olen sittenkin onnellinen. Tätä kaikkea on kirjoittaminen.

Kirjoittanut

Helena Murtonen-Leppä

Helena Murtonen-Leppä on kirjoittamisen opettaja, kirjoittaja ja sanataiteilija – ihminen, joka on aina elänyt sanojen keskellä. Hän uskoo, että kirjoittaminen on paljon enemmän kuin oikeat sanat oikeassa järjestyksessä; se on ajattelun kirkastamista, tunteiden muotoilemista ja aiheuttamista sekä hyvin usein silkkaa iloista leikkiä. Hänen opetuksessaan tärkeintä on kannustava ilmapiiri, jossa kirjoittamisen ilo, luova kokeilu ja syvällinen pohdintakin saavat tilaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja jokaisella oma ainutlaatuinen äänensä ja tarinansa kerrottavana, näiden luokse pitää vain uskaltaa löytää. Kirjoittajana Helena tietää, miltä tuntuu, kun sanat karkaavat tai asettuvat juuri oikein. Hän rakastaa kielen mahdollisuuksia, kirkasta ilmaisua ja sitä hetkeä, kun sanat alkavat hengittää ja hehkua.

Kirjoitatko kirjan elämästäsi vai käytätkö omia kokemuksiasi inspiraationa fiktiivisen tarinan kirjoittamiseen? Vastaus tähän kysymykseen on olennaisen tärkeää päättäessäsi, millaisen kirjan haluat kirjoittaa. Omaelämäkerran kirjoittaminen ei ole sama asia kuin tositapahtumien innoittama fiktiivinen romaani. Tässä artikkelissa esittelemme sinulle muutamia kirjoja, jotka voivat toimia inspiraationa, ja kerromme miten voisit kirjoittaa elämäsi kirjan.

Elämäkerta on kertomus henkilön todellisesta elämästä syntymästä kaikkien onnistumisten, haasteiden ja tärkeiden vaiheiden kautta tähän päivään.

Jos tämä kertomus on kirjailijan itsensä kirjoittama, sitä kutsutaan omaelämäkerraksi. Mikäli siis kirjoitat elämästäsi kokonaisen kirjan, jossa kaikki on täyttä totta, kirjoitat oman omaelämäkertasi.

Toinen vaihtoehto: miten kirjoittaa omaelämäkerta, jossa on fiktiivisiä osia?

Varoitus! Kun inspiraatio iskee ja ajattelet: ”Haluan kirjoittaa kirjan elämästäni”, olet päättänyt kirjoittaa oman elämäkertasi etkä fiktiivistä romaania.

Jos kuitenkin haluat kirjoittaa kirjan, jossa osa on keksittyä tai muutettua viedäksesi tarinaa eri suuntiin, kirjoitat eri kirjallisuuden lajia. Tätä tyylilajia kutsutaan omaelämäkerralliseksi tai autofiktiiviseksi romaaniksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinun tulee kirjoittaa fiktiivinen tarina, joka perustuu höllästi omaan elämääsi. Tarinasi on todellinen, mutta se sisältää osia, tietoja tai yksityiskohtia, jotka voivat olla fiktiivisiä. Kannattaakin miettiä, millaisen kirjan haluat kirjoittaa. Sellaisen, jossa kaikki kerrottu on todella tapahtunut elämässäsi, vai kirjan, jossa on todellisuuteen perustuvia fiktiivisiä osia. Toisin sanoen tapahtuneisiin kokemuksiin ja elämyksiin, joita voidaan muuttaa kerronnan tarpeen mukaan. Tässä tapauksessa kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani.

Alla on esimerkkejä kirjoista, jotka kuuluvat näihin kahteen genreen. Toisaalta omaelämäkerralliset kirjat, joissa kerrotaan kirjailijoiden elämäntarina, ja toisaalta elämäkerralliset romaanit, joissa mahdollisesti on fiktiivisiä yksityiskohtia ja tapahtumia.

Esimerkkejä omaelämäkerroista:

• Helen Kellerin ”Elämäni tarina”
• Stefan Zweigin kirjoittama ”Eilispäivän maailma”
• ”Miles: omaelämäkerta”, kirjoittanut Davis Miles.

sdfsdfsf

Esimerkkejä omaelämäkerrallisista romaaneista (romaanimuotoiset elämäkerrat):

• Karl Ove Knausgårdin kirjoittama ”Taisteluni”
• Mitch Albomin kirjoittama ”Tiistaisin Morrien luona”
• Pentti Saarikosken kirjoittama ”Aika Prahassa”.

Kirjan kirjoittaminen omasta elämästä tai miten kirjoittaa omaelämäkerta?

Päätitpä sitten kirjoittaa omaelämäkerran tai elämäkerrallisen romaanin, kirjan rakenne on laadittava samalla tavalla kuin kaunokirjallisissa romaaneissa.

Kuvitellaan kuitenkin hetki, että olet päättänyt kirjoittaa omaelämäkerran, koska mielessäsi pyörii jatkuvasti ajatus ”haluan kirjoittaa kirjan omasta elämästäni”.

Tätä varten sinun tulisi käyttää muutamia keinoja, jotka saavat kirjan onnistumaan ja vangitsemaan lukijat.

Mitä aikamuotoa käytetään kirjoittaessa kirjaa omasta elämästä?

Koska kyseessä on omaelämäkerta, kirja kirjoitetaan yleensä ensimmäisessä persoonassa. Toisin sanoen kertojana on kirjailija itse, joka kertoo omasta ainutlaatuisesta näkökulmastaan, mitä hän on vuosien varrella elänyt ja kokenut.

Tämä on epäilemättä helpoin, suositeltavin ja mielekkäin kertoja, sillä lukijalle tulee tunne, että kaikki kerrotaan omakohtaisesti. Näin lukija pystyy samaistumaan siihen, mitä kirjailija (ja päähenkilö) on oppinut ja kokenut.

Mitä tulee aikamuotoon, se on selvä: mennyt aika. Kaikki, mitä kerrotaan, on jo tapahtunut, on jo koettu. Kyse on menneisyyden kertomisesta, mutta nykyhetkessä, joten omaelämäkertaa kirjoitettaessa suositeltavin aikamuoto olisi mennyt aikamuoto.

Jos kuitenkin kirjan loppupuolella saavutat nykyisyyden, voit käyttää preesensia. Lukija ymmärtää, että puhut nykyhetkestä.

Miten aloittaa omaelämäkerran kirjoittaminen?

Kun olet valinnut kertojan, sinun tulisi jatkaa jäsentelyä, jotta kirja olisi mielenkiintoinen ja saavuttaisi lukijat. Tätä varten on suositeltavaa tehdä aikajana tapahtumista tai kokemuksista, jotka haluat jakaa kirjassasi.

Näissä kokemuksissa tulee esiintymään muitakin henkilöitä. Onkin suositeltavaa ottaa heihin yhteyttä saadaksesi muita näkökulmia tai vahvistaaksesi muistoja, sekä pyytääksesi lupaa kirjassasi esiintymiseen. Toisin sanoen, jos esiintyvät ihmiset ovat tunnistettavissa joko kuvauksen perusteella tai siksi, että nimiä ei ole muutettu, on suositeltavaa pyytää näiden ihmisten suostumus. Heidän on annettava suostumuksensa siihen, että heidät mainitaan kirjassa, varsinkin jos aiot esittää heistä olennaisia tietoja.

Todennäköisesti he ovat innokkaita lukemaan tarinasi, ja heille on jännittävää esiintyä kirjassasi. Siitä huolimatta on aina hyvä tarkistaa asia ensin.

sdfsdfd

werwefwe

1. Osat, jotka tulisi olla mukana omaelämäkerrassasi

Kuten kaikissa romaaneissa, myös omaelämäkerrassa pitäisi olla johdanto, keskikohta ja loppuratkaisu. Näin kaikki tarinat toimivat – myös omasi. Vaikka tarinasi olisikin 100-prosenttisesti totta, tulisi sen noudattaa tätä rakennetta, jotta lukija ymmärtää, mitä hän on lukemassa.

On myös tärkeää luoda pääkonflikti. Kun mietit, miksi on tärkeää kirjoittaa kirja elämästäsi, sinun tulisi pohtia myös alkuperäistä konfliktia.

Kirjasi tulisi rakentua tämän ristiriidan tai konfliktin kehittymisen ympärillä ja päättyä kertomalla, miten se ratkaistiin tai miksi ratkaisua ei onnistuttu saavuttamaan. Tämä antaa kirjalle tarkoituksenmukaisuutta.

2. Ratkaiseva hetki kirjoittaessasi kirjaa omasta elämästä

Tämä loppuratkaisu on lukijalle hyvin tärkeä, sillä hän on kulkenut mukanasi koko kirjan ajan – olet kuvaillut kohta kohdalta kaiken kokemuksistasi, saavutuksistasi, ongelmistasi, suhteistasi muihin.

Lopun johtopäätös on ratkaiseva hetki omaelämäkerrassasi. Jos se osuu nykyhetkeen, siihen hetkiseen hetkeen, jossa juuri olet, voit käyttää reflektointia apuvälineenä tai jättää jonkinlaisen jännitteen siitä, mitä seuraavaksi tulee tai mitä haluaisit seuraavaksi kokea.

Yhteenveto vaiheista, joita on suositeltava noudattaa, ja yksi virhe, jota ei kannata tehdä kirjoittaessa kirjaa elämästäsi.

Vaiheet, joita sinun tulisi noudattaa aloittaessasi elämästäsi kertovan kirjan tai omaelämäkerran kirjoittamisen, voi tiivistää seuraavasti:

Elämästäsi kertovan kirjan kirjoittamisen haasteena ei ole kertoa kaikkea, vaan vain tärkeät osat.

Jotkut tekevät sen virheen, että he yrittävät kertoa elämänsä jokaisen vaiheen, mutta kirjassa pitäisi esiintyä vain tarinan luonnollisen kehityksen kannalta järkevät osat, jotta lukija ei kyllästyisi.

Tosielämässä asiat tapahtuvat hitaammin, ja jotta kaikki tapahtuisi nopeammassa rytmissä, on päästävä asiaan.

Tämä pätee myös vuoropuheluun. Keskusteluja ei tule kirjoittaa sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaan ne on tiivistettävä tai tärkeitä lauseita on korostettava. Näin saavutetaan haluttu tavoite eli tehdään tarinasta sujuvampi ja viihdyttävämpi.

Päätä siis alkuperäisestä kokemusten ja tapahtumien-luettelosta, mitkä voit niistä voit tiivistää tai jättää pois tarinastasi, jotta kirjastasi tulisi kiinnostavampi lukea.

Kirjan lopullinen pituus kirjoittaessasi elämäsi kirjaa

Jos sorrumme yllämainittuun virheeseen, ja laskemme kaiken elämän varrella tapahtuneen mukaan, kirjasta voi tulla melko pitkä. Kirjan pituudella ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, että kaikella on tarkoitus. Toisin sanoen se, että kirja sisältää todella mielenkiintoiset osat elämästäsi.

Vaikka haluammekin kirjoittaa kaikesta, mitä meille on tapahtunut elämässämme, kirjailijan tehtävä on selvittää, mitä lukija haluaa lukea, jotta teksti on sujuvaa ja lukija haluaa lukea kirjan loppuun.

On myös tärkeää, että nautit elämäntarinasi kirjoittamisesta. Älä mieti muiden mielipiteitä tai sitä, paljastatko liikaa todellisuuttasi.

Kun kirjoitat, keskity sillä hetkellä kirjoitusprosessiin. Anna sanojesi virrata vapaasti ja vangitse se, mitä todella haluat kertoa. Sinulla on myöhemmin aikaa muokata ja poistaa tekstiä. Tärkeintä on, että kirjoitusprosessi, jossa kirjoitat kirjaa elämästäsi, välittää mahdollisimman tarkasti ja totuudenmukaisesti kaiken, mitä olet elänyt, kokenut ja tuntenut, jotta ne, jotka sitä lukevat, voivat elää sitä kanssasi.

Tästä se alkaa! Herättele inspiraatiosi ja ajattele: ”Haluan kirjoittaa kirjan elämästäni”, ja ryhdy toimeen.

Muita omaelämäkerrallisia teoksia, jotka voivat inspiroida sinua:

• Ernest Hemingwayn ”Fiesta (ja aurinko nousee)”
• Albert Camus’n ”Ensimmäinen ihminen”
• Anne Frankin ”Päiväkirja”
• Marjane Satrapin ”Persepolis”
• Anja Snellmanin ”Pääoma”
• Pirkko Saision ”Punainen erokirja”.

Kirjoittanut

Silvia Lambda

Silvia Lambda on digitaalisen markkinoinnin ja kirjallisen luomisen asiantuntija – kaksi intohimoa, jotka juontavat juurensa hänen luovuudestaan ja halustaan inspiroida muita kirjailijoita heidän ”kirjallisuus-matkallaan”. Kirjoittamalla ja luomalla sisältöä sosiaalisiin medioihin (@valienteinspo) hän neuvoo kirjailijoita, jotka haluavat tavoittaa kirjoilleen enemmän lukijoita.