Enoikeastaan aikonut kirjoittaa itsestäni. Halusin keksiä tarinoita – sellaisia, joissa tapahtuu jotakin, mitä minun elämässäni ei koskaan tapahdu. Halusin kirjoittaa rikoksia, rohkeita reissuja ja riipiviä rakastumisia. Halusin päähenkilöksi jotain muuta kuin tylsän itseni: rohkeamman, hullumman, vapaamman. Minua ei kiinnostanut elämäni, päinvastoin, rimpuilin pois, johonkin toisaalle.
Ajatus omasta elämästä käsin kirjoittamisesta tuntui laiskalta ja tylsältä, itsekeskeiseltä ja jopa häpeälliseltä. Omaelämäkerrallisuutta ja autofiktiotahan on reippaasti kritisoitu oman navan kaiveluksi ja kirjoittajan itseterapian muodoksi, joka on puettu kaunokirjalliseen naamiaisasuun. Sitä paitsi kuka olisi kiinnostunut tavallisen Murtosen tavallisesta elämästä. Tuskin kukaan.
Mutta sitten tapahtui jotain hassua:
Tuo täysin kuvitteellinen hahmo lähti maailmalle ja rakastui, ihan kuten minä joskus. Se alkoi haaveilla perheestä ja omakotitalosta kotikaupungissaan, vaikka olin ajatellut, että se asuisi sinkkuna suurkaupungissa ja joisi vain espressoa menestyneiden ja kiiltokuvan kauniiden ystäviensä ympäröimänä. Ja kun se suri läheisensä kuolemaa, tajusin kirjoittavani sanoja, joita en tiennyt olevan – mutta joita olin kantanut mukanani jo vuosia. Teksti alkoi mennä tunteisiini. Se kaivautui ihoni alle ja huhuili palaamaan koneen ääreen. Kiinnostuin päähenkilöstäni aivan uudella tavalla.
Yhtäkkiä huomasin:
ei tämä ole pakoa todellisuudesta. Tämä on reitti siihen. Kirjoittaessani keksittyä, tulikin näkyväksi jotakin totta, paikka paikoin jopa itseä vavisuttavaa.
Omasta elämästä nousevat aiheet ja teemat, tapahtumat ja tunteet yllättävät kirjoittajan, varsinkin juuri sellaisen, joka pyrkii pakenemaan teksteissä itseään. Kun haluaa kirjoittaa ainoastaan peurasta ajovaloissa, ei välttämättä hoksaa olevansa niin peura kuin tie, niin auto kuin sen kuljettaja. Kirjoittajaminä on läsnä jokaisessa tekstissään, pyrki siihen tai ei. Oma kokemusmaailmamme ja sen myötä mielikuvituksemme asettavat tarinalle rajat. Emme voi tietää sellaista, jota emme tiedä, emmekä kuvitella sellaista, johon mielemme ei yllä.
Vaatii rohkeutta olla seisomatta itsensä edessä ja kirjoittaa suoraan ja kirkkaasti siitä, mikä tuntuu eniten. Siitä, mikä pelottaa, mikä on piilossa, mikä on totta. Se on kuitenkin reitti tekstin syvätasoon. Sinne, missä teksti alkaa hengittää ja olla aidosti kirjoittajansa näköinen.
Omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta puhutaan nykyään usein autofiktion käsitteen kautta – silloin todellinen ja keksitty punoutuvat tarinaksi, jonka kudoksesta on mahdoton erottaa, mikä on totta ja mikä fiktiota. Se ei tarkoita päiväkirjamaista selostusta siitä, mitä tapahtui vuonna -95 tai mitä kenellekin tuli sanottua. Kyse on jostain muusta. Siitä, että oma kokemus otetaan käyttöön ja valjastetaan osaksi fiktiota. Kirjoitetaan sellaista, mikä tuntuu – sellaista, mikä on totta, mutta fiktion suojista käsin. Fiktio suojaa kirjoittajaa. Spekulaatiot siitä, mikä on ”oikeasti totta”, voi huoletta jättää omaan arvoonsa.
Minulle omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ei ole niinkään kaivautumista menneisyyteen vaan kurkottamista itseä kohti. Välillä siihen liittyy lämpö – muistoja ja ihmisiä, joita haluan suojella. Välillä siihen liittyy kipu – asioita, joita en ole koskaan sanonut ääneen, mutta jotka kirjoittaessa alkavat puhua omalla äänellään.
Joskus kirjoittaminen paljastaa, että jokin haava ei olekaan vielä arpeutunut. Ja joskus se näyttää, miten pitkälle on jo tullut.
En tarkoita, että joka tekstissä pitäisi avata sydämensä lukijalle. Ei lainkaan. Mutta kirjoittaessa oma kokemus antaa sävyjä, rytmiä ja rehellisyyttä, joita ei voi keksiä. Voi keksiä juonen, miljöön ja hahmot – mutta kun jokin niissä tuntuu aidolta ja nostaa tunteita pintaan, se tarkoittaa, että kirjoittaja on lähellä omaa totuuttaan. Tämä välittyy lukijalle. Se on tekstin pohjavire, jota pitkin lukija lukee joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Aitous ja rehellisyys koskettaa, antaa samaistumispintaa ja saa sivut kääntymään. Ja se riittää. Se todellakin on tarpeeksi. Kaikkea ei tarvitse kertoa.
Lopulta ehkä juuri siksi kirjoitamme: emme vain kertoaksemme tarinan, vaan kohdataksemme itsemme – ja ehkä myös toisemme – uudelleen, vähän rehellisemmin.
Kirjoittanut
Helena Murtonen-Leppä
Helena Murtonen-Leppä on kirjoittamisen opettaja, kirjoittaja ja sanataiteilija – ihminen, joka on aina elänyt sanojen keskellä. Hän uskoo, että kirjoittaminen on paljon enemmän kuin oikeat sanat oikeassa järjestyksessä; se on ajattelun kirkastamista, tunteiden muotoilemista ja aiheuttamista sekä hyvin usein silkkaa iloista leikkiä. Hänen opetuksessaan tärkeintä on kannustava ilmapiiri, jossa kirjoittamisen ilo, luova kokeilu ja syvällinen pohdintakin saavat tilaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja jokaisella oma ainutlaatuinen äänensä ja tarinansa kerrottavana, näiden luokse pitää vain uskaltaa löytää. Kirjoittajana Helena tietää, miltä tuntuu, kun sanat karkaavat tai asettuvat juuri oikein. Hän rakastaa kielen mahdollisuuksia, kirkasta ilmaisua ja sitä hetkeä, kun sanat alkavat hengittää ja hehkua.