Sen kun istuu alas ja alkaa naputtaa. Tämä on yksi yleisimmistä kirjoittamiseen liittyvistä harha-ajatuksista. Kirjoittaja näyttää ulospäin seesteiseltä. Eteerinen katse kohdistuu kynään tai tietokoneen näyttöön. Kolmas, näkymätön silmä, tuijottaa suoraan mielen syvyyteen. Ei kuulu kuin hentoinen naputus tai kynän lennokas liike muistivihon sivulla. Ilme kertoo syventymisestä omaan ajatteluun. Hymynkare tai kulmakarvojen kohotus viestivät oivalluksesta sormien ottaessa spurttiaan näppäimistöllä. Kaukana mielikuvasta eivät ole perhoset, sateenkaaret ja tyynessä kesäillassa leikkivät sudenkorennot.
Sisäiset odotukset ovat helposti korkealla
Kun tekstiä syntyy, ei mene kauaa, kun se mielessä muuttuu sanataideteokseksi, kirjaksi, bestselleriksi, kirjakentän puhutuksi ilmiöksi. Puhumattakaan ulkopuolisten odotuksista. No, milloin julkaiset? Tuleeko sinusta kirjailija? Pakkohan sinusta on tulla, kun tuntikaupalla istut itseksesi.
Näennäinen helppous on ansa
Kaikki vähänkään kirjoittaneet tietävät, että tämä on romantisoitu kuva kirjoittajasta ja kirjoittamisesta. Ulospäin ei näy päänsisäinen myllerrys, kun ideat syntyvät, loistavat ja tuhoutuvat. Kuvasta ei välity kirjoittajan sisäinen meteli ja suoranainen kauhu oman tekstinsä äärellä. Kursori iskee ilkeämielisesti silmää. Valkoiselle pohjalle ei ole sittenkään ilmestynyt mitään. Tai ehkä on: moneen kertaa deletoituja yksittäisiä sanoja, epätoivoisia virkkeenalkuja, kokonaisia lauseita, mutta mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Ajatukset ovat ehtineet puuroutua matkalla luettavaksi lauseeksi.
Jos kirjoittamista verrataan soittamiseen tai maalaamiseen, joiden prosessin vaiheet mokineen päivineen ovat kuultavissa ja nähtävissä, kirjoittajan prosessi kääntyy sisään päin. Sitä on vaikea ymmärtää, varsinkaan ulkopuolisen.
Aina ei kulje
Aina ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Voidaan puhua kirjoittamisen esteistä, kivistä valitulla tiellä. On nimittäin paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa tuo kuuluisa sen kuin vain istuu ja naputtaa.
Kirjoittajan blokki tai valkoisen paperin kammo on yksi tyypillisimmistä kirjoittamisen esteistä. Kun mitään ei synny, kaikki tuntuu vaikealta ja koko kirjoittaminen turhalta. Itse ajattelen lopulta kysymyksen olevan aloittamisen ja rauhoittumisen vaikeudesta. Kenties omat ajatukset ja odotukset ovat paisuneet liian suuriksi. Kuinka virke voisi tuntua miltään, jos aikomuksissa on saman tien romaanitrilogia? Selityksiä ja sijaistekemistä löytyy. Tiskikoneen tyhjennys tai Instragramin kissavideot houkuttelevat liikaa. Isotädille täytyy soittaa ja sähkösopimus uusia. Kirjoittaja on tällöin selittäjä, ei kirjoittaja.
Täydellisyyteen pyrkiminen on hyvin käytetty selitys, sille ettei kirjoita
Olen monta kertaa kuullut, että kirjoittaja hyväksyy itseltään vain täydellistä tekstiä. Jos sitä ei synny, ei kannata jatkaa. Ajatus täydellisyydestä on armoton, sillä mitä täydellinen tarkoittaa ja kuka sen määrittelee. Täydellisyyteen pyrkijä on usein hillittömän hyvä suunnittelija. Hän suunnittelee juonta ja henkilöhahmoja, käyttää aikansa miljöön maalaamiseen ja veret seisauttavaan loppuratkaisuun. Kaikki tämä tapahtuu niin, että riviäkään ei tule kirjoitetuksi. Hän on silloin suunnittelija, ei kirjoittaja.
Täydellisyyden tavoittelu menee samaan kategoriaan kuin kirjoittamisprosessin ihannointi taiteellisena tekemisenä. Taitelija jumalten armosta kiertelee pöydästä pöytään puhumassa runoudesta ja sen mahdollisuuksista. Hän kertoo odottavansa oikeaa hetkeä ja odotellessaan puhuu itsestään novellistina, runoilijana tai käsikirjoittajana. Hän on silloin puhuja, ei kirjoittaja.
Luettavan ja kiinnostavan tekstin tuottaminen ei ole mikään taiteellisen nerouden laskeuma kirjoittajan ylle synkkänä ja myrskyisenä yönä, vaan se on kovan treenin tulosta. Eiväthän aariatkaan taivu sopraanolta pelkästään suuta aukomalla, miksi tekstikään soljuisi harjoittelematta. Mitä helpommin luettava ja mukaansatempaavampi teksti, sitä enemmän on takana työtä eli kirjoitettuja liuskoja.
Kirjoittaja itse on esteidensä herra
Kursori tottelee kyllä, kun sille antaa kyytiä. Liikkeelle pääsee ainoastaan kirjoittamalla, vaikka sitten kirjoittaisi vain tajunnanvirtaa tai luettelon siitä, mitä ikkunasta näkee. Yksinkertaista mutta toimivaa! Kun hetken istuu aloillaan, huomaa, että kirjoittaminen on vetänyt mukaansa. Tekstiä alkaa syntyä, kun sille antaa luvan ja mahdollisuuden. Kirjailija Niina Hakalahden kuuluisin sanoin ”liuska päivässä on 365 liuskaa vuodessa”. Ei se ole sen kummempaa.
Esteet on tehty ylitettäviksi. Kirjoittamisen kannalta on tehokasta miettiä, onko este todellinen vai pelkkä selitys. Kun saa kiinni juurisyystä, saattaa olla, että alkaa kirjoituttamaan. Harva haluaa olla selittäjä, mutta hyvin moni haluaa olla kirjailija.
Kirjoittanut
Helena Murtonen-Leppä
Helena Murtonen-Leppä on kirjoittamisen opettaja, kirjoittaja ja sanataiteilija – ihminen, joka on aina elänyt sanojen keskellä. Hän uskoo, että kirjoittaminen on paljon enemmän kuin oikeat sanat oikeassa järjestyksessä; se on ajattelun kirkastamista, tunteiden muotoilemista ja aiheuttamista sekä hyvin usein silkkaa iloista leikkiä. Hänen opetuksessaan tärkeintä on kannustava ilmapiiri, jossa kirjoittamisen ilo, luova kokeilu ja syvällinen pohdintakin saavat tilaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja jokaisella oma ainutlaatuinen äänensä ja tarinansa kerrottavana, näiden luokse pitää vain uskaltaa löytää. Kirjoittajana Helena tietää, miltä tuntuu, kun sanat karkaavat tai asettuvat juuri oikein. Hän rakastaa kielen mahdollisuuksia, kirkasta ilmaisua ja sitä hetkeä, kun sanat alkavat hengittää ja hehkua.