Mitä kirjoittaminen on, kysyi minulta kerran muuan iäkäs ihminen, jolla tuntui olevan kaikkea, mutta jotain silti puuttui. Hän kertoi lukevansa paljon, mutta mitä enemmän hän lukee, sitä enemmän jokin pyrkii ulos. Hän kaipasi yhteyttä itseensä ja maailmaan ympärillään. Halusi tulla sinuiksi eletyn elämänsä ja toteutumattomien unelmiensa kanssa. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta. Mitä jos kokeilisit itse? kysyin, sillä kysymykseen kirjoittamisen olemuksesta on miltei mahdotonta vastata.
Kirjoittaminen on näkökulmakysymys
Se voi olla mitä vain teknismekaanisen suorittamisen ja massoja liikuttelevan voiman väliltä.
Kirjoittaminen on taitoa hallita niin kieli kuin mielikin
Se on kykyä jäsentää ajatusten sekamelskasta ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Se on kognitiota ja koordinaatiota. Se on ajatuksen ja liikkeen yhteispeliä. Kirjoittaminen on hienomotorista taitoa yhdistettynä mielen villiin liikkeeseen. Käteeni ilmestyy kynä. Mitä minä teen tällä, ihmettelen. Kirjoita, käskee ääni sisälläni ja niin minä alan kirjoittaa. Pieniä mustia merkkejä lumivalkealle paperille. Niistä syntyy sanoja, sanoista lauseita, lauseista virkkeitä, virkkeistä kappaleita, kappaleista lukuja, luvuista kokonaisuuksia. Minä kirjoitan, hihkaisen. Minä luen, hihkaisee jossain joku toinen. Tämä on ihme!
Kirjoittaminen on ajattelemista
Ajatusten muovaamat sanat ovat valon ja ilon pisaroita putipuhtaalla hangella, jonka yli luovuuden ja mielikuvituksen tuulet puhaltavat. Poikkean tieltä ja astun hankeen. Se upottaa. Ajatus on samea kuin suonsilmä, puhtaan lumipinnan alla onkin märkää. Kuinka helppoa olisi jäädä paikoilleen. Todeta, että ei sittenkään tänään, ehkä joku toinen päivä, sitten kun inspiraatio iskee tai tarina alkaa kirjoittaa itse itseään. Sitten kun joku käskee tai saan aiheen, sillä kirjoittaminen on vaikeaa.
Kirjoittaminen on rohkeutta jatkaa
matkaansa hangessa ja uskoa omaan tekemiseensä, uskoa itseensä. Merkityksellisyys on haettava matkasta, sillä pikavoittoja tai edes varmaa maalia ei välttämättä ole. Kirjoittaminen on hiljaista, itseensäsulkeutunutta ajatustyötä. Siksi rohkeutta on ottaa toinen askel umpihankeen ja pitää katse horisontissa. Jokainen askel kuin ajatus ja siinä samalla muodostunut lause. Lause lauseen perään. Askel askeleen perään ja kohta kulku alkaa sujua. Hanki alkaa kantaa ja ajatus kirkastuu.
Kirjoittaminen on prosessi
Löydän itseni keskeltä lumista maisemaa, keskeltä luovaa prosessia. Jatkan, sillä en voi enää lopettaa. Askeleet takanani kertovat, että olen kulkenut jo jonkun matkaa. Olen päässyt alkuun. Koneeni ovat käynnistyneet. Eteenpäin! Mieleni hakkaa. Luova prosessi pitää huolta itsestään. Ajatukset vetävät toisiaan. Mieleeni syntyy maailmoja. Maailmat synnyttävät henkilöhahmoja, tarinat kertojiaan ja runot puhujiaan. Se en ole minä, mutta ehkä se kuitenkin olen. Ei väliä, kunhan saan olla tässä ja kirjoittaa.
Kirjoittaminen on luovuutta ja mielikuvituksen lentoa
Vitivalkoinen maisema sokaisee minut, en voi muuta kuin tarpoa eteenpäin. Tunnen myötätuulen, levitän käteni, mieleni kangas lepattaa ja nousen ilmaan. Flow kannattelee minua: lennän ja kirjoitan. Kuinka pieneltä todellisuus näyttääkään, kun sitä pääsee katselemaan mielikuvituksesta käsin. Kirjoitan taivaan, tähdet ja auringon, kuun ja sen pimeämmän puolen. Tuosta lainaan reaalimaailmaa, tuohon upotan oman kokemukseni, tuosta otan otteen toiselta, tähän minä keksin sillan, toisenlaisen tarinan. Tuosta hieman rakkautta, tuolta sotaa ja vihaa. Isääni en enää itke, kirjoitan surun pois. Käärin pienen tytön villaiseen vilttiin ja vien takkatulen eteen lämmittelemään. Tule, tule hyvä kakku ja päätän lisätä leivoksen, hieman hymyä ja hyvää fiilistä. Kaikki mahdollisuudet ovat käytettävissä, kaikkea voin kirjoittaen tehdä. Flown selässä en tunne nälkää, enkä vilua, en tiedä mitä kello on, enkä välitä.
Kirjoittaminen on itsetuntoa ja -tuntemusta
Se vaatii aikaa, tilaa ja lihaksia. Aika kuluu siellä missä istun. Päivä vaihtuu illaksi. Pakarat palauttavat tähän hetkeen. Tarpomiseen tulee tauko. Nousen ylös tekstini äärestä, venyttelen ja ihmettelen missä olen ollut. Päätän lukea sen mitä kirjoitin. Aloitan kiinnostuneena, tunnen ylpeyttä aikaansaannoksestani. Olen kirjoittanut kelpo tekstin, julkaisun mahdollisuudet häivähtävät silmissäni. Kuulen korvissani juhlapuheet, näen ylistävän kritiikin, kunnes häpeä iskee kuin salama. Kuinka kehtaan? Tämä ei ole kirjallisuutta! Tämä on oksennusta. Se on sieluni näkyviä osia liejuisina, valuvina kirjaimina. Mistä ihmeestä tämän kaiken oikein keksin ja miksi päätin tuonkin asian paljastaa? Puna nousee kaulalta kasvoihin jättäen valkoisia laikkuja sinne tänne. Itkettää ja hirvittää. Tekee mieli selittää. Katse pyyhkii edestakaisin kirjoitettuja rivejä, merkitys alkaa muodostua, sydän hakkaa, kämmenet hikoavat. Hengitys tiivistyy. Siis minäkö tämän kirjoitin? Tämän maailman ja itseni sinne tänne maailman väleihin. Onko tämä ääni minun ääneni? Mistä kaikki tuo tuli? Mitä tulinkaan tehneeksi, kun kirjoitin? Sieluni soi ja sisälläni kehrää kissa.
Kirjoittaminen on julkitulemista
Taakseni ilmestyy lukija. Häpeä painaa ylpeyttä pinnan alle. Hanki on sulanut. Sen tilalla on järvi. Vesi roiskuu, en saa selvää siitä mitä tapahtuu. Teksti karkaa käsistäni kaarnaveneen lailla ulapalle. Se menee tuulen mukana lukijalta lukijalle. Vastassa on ensin ystävällisiä ja hymyileviä kasvoja – kirjoittavia tuttaviani, opettajanikin on siellä ja niitä, jotka aina äimistyvät kirjoittamistani ja kehuvat, sillä eivät muuta oikein osaa. Kaikki he kannustavat minua, jotkut tekevät ehdotuksia. Entä jos vielä tuohon ja sitten tuosta hieman. Tämä kohta on upea, tätä miettisin vielä. Mitäs jos? Oletko ajatellut? Rakkaan ihmisen silmäkulma kostuu, hän muodostaa sanansa saippuakuplaan, jonka puhaltaa luokseni. Olen ylpeä sinusta. Sinä teit sen. Samaan aikaan taistelupareista toinen, häpeä, alkaa menettää voimiaan. Se jää alakynteen, kun ylpeys saa yliotteen. Ryhtini rannassa suoristuu. Katson kaarnaveneen kulkua kohti ulappaa ja puhallan perään. Sen kirjoitin minkä kirjoitin, ajattelen, kun raukeus saa raajani löystymään.
Kirjoittaminen on elämää
Käännyn takaisin arkisen muistivihkoni puoleen. Minulla on elämä elettävänäni ja sen kaikki haasteet: työ, perhe, ystävät, liikunta, harrastukset, vanhenevat vanhemmat, pyrkimykset ja unelmat. Kuinka rauhalliseksi itseni tunnen, kun tiedän, että aina voin kirjoittaa. Aina voin aloittaa uuden vaelluksen, joskus vähempikin riittää. Katson vielä kerran luovuuteni rantaa, jonne mennäkseni minun ei tarvitse enää odottaa iltaa ja jonne tiedän palaavani. Kuinka erikoinen ääni kuuluukaan, kun joutsen juoksee itsensä lentoon veden tyyntä pintaa pitkin. Puut kumartavat ja katsovat kuvajaistaan peilityynestä veden pinnasta. Tiedän uppotukin pinnan alla, mutta tiedän myös pohjaan vajonneen hylyn ja sen kajuutan seitsemän samppanjapulloa. Näen vanhan kalastajan piippuineen veneessään nostamassa verkkoa ja teini-ikäisen tytön ottamassa aurinkoa uimapatjalla. Tummat pilvet taivaanrannassa ja pilvien hopeareunuksen.
Tämän kirjoittavan ihmisen elämän olen itselleni valinnut. Kun kirjoitan, olen sittenkin onnellinen. Tätä kaikkea on kirjoittaminen.
Kirjoittanut
Helena Murtonen-Leppä
Helena Murtonen-Leppä on kirjoittamisen opettaja, kirjoittaja ja sanataiteilija – ihminen, joka on aina elänyt sanojen keskellä. Hän uskoo, että kirjoittaminen on paljon enemmän kuin oikeat sanat oikeassa järjestyksessä; se on ajattelun kirkastamista, tunteiden muotoilemista ja aiheuttamista sekä hyvin usein silkkaa iloista leikkiä. Hänen opetuksessaan tärkeintä on kannustava ilmapiiri, jossa kirjoittamisen ilo, luova kokeilu ja syvällinen pohdintakin saavat tilaa. Kaikki osaavat kirjoittaa ja jokaisella oma ainutlaatuinen äänensä ja tarinansa kerrottavana, näiden luokse pitää vain uskaltaa löytää. Kirjoittajana Helena tietää, miltä tuntuu, kun sanat karkaavat tai asettuvat juuri oikein. Hän rakastaa kielen mahdollisuuksia, kirkasta ilmaisua ja sitä hetkeä, kun sanat alkavat hengittää ja hehkua.