Kenen päätä lainaat?

Kaikkia tarinoita hallitsee näkökulma. Tarina muokkautuu sen mukaan, kuka kertoo, kenen näkökulmasta tapahtumia tarkastellaan ja mitä kerrontatekniikkaa käytetään. Lukija lainaa jonkun päätä, oli kyseessä sitten kaikkitietävä kertoja tai ensimmäisen persoonan minämuotoinen kerronta. Näkökulma auttaa rakentamaan tarinaa sekä henkilöhahmon luonnetta ja persoonallisuutta. Laura Honkasalon kirjoittamassa artikkelissa perehdytään kertojan merkitykseen ja valintaan.

Näkökulma ja kerrontatekniikka ovat riippuvaisia siitä, millaisen tarinan kirjoittaja haluaa kertoa. Taitavat kirjoittajat osaavat leikitellä eri näkökulmilla ja yllättää lukijan. Perehtymällä näkökulmiin ja kerrontatekniikoihin saat tekstiisi lisää tasoja ja syvyyttä.

Usein kirjailija käyttää hyväkseen sitä, että kertoja ei ole automaattisesti luotettava. Vladimir Nabokovin romaania Lolita (1955) värittää kertojan, Humbert Humbertin näkökulma. Dekkareissa leikitellään usein kiinnostavasti epäluotettavalla kertojalla. Gillian Flynnin trilleri Kiltti tyttö (2012) hyödyntää epäluotettavaa kertojaa samoin kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa (2015).

Sivullisen silmin

Usein kirjailijat hyödyntävät eri näkökulmia ja kertojia hämätäkseen lukijaa. Jos tarinassa on useampi ensimmäisen persoonan kertoja, he voivat kertoa tapahtumista eri tavalla – kuka puhuu totta, vai puhuuko kukaan? Ensimmäisen persoonan kertoja, eli henkilö joka kuvaa tapahtumia minämuodossa, ei aina ole päähenkilö. Hän voi olla myös sivullinen. Truman Capoten romaanissa Aamiainen Tiffanylla (1958) päähenkilö George kertoo naapuristaan, hulivilityttö Holly Golightlystä. F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu (1925) Nick-niminen nuori mies kertoo ystävästään Jay Gatsbysta. Lukija saa tietää Gatsbysta vain asioita, jotka Nick tietää.

Nick hämmentää lukijoita edelleen. Onko hän luotettava kertoja? Nick korostaa moneen otteeseen olevansa luotettava ja aina rehellinen – se on herättänyt monen lukijan epäilykset. Jos Nick on luotettava, miksi hän vakuuttelee luotettavuuttaan?

Kun kertoja on sivullinen, hän voi jatkaa tarinaa, vaikka hänen kuvailemansa henkilö menehtyisi tai lähtisi pois. Sivullisen näkökulma mahdollistaa myös salaperäisyyden: tietääkö hän sittenkään tarpeeksi? Tapahtuiko kaikki niin kuin hän kertoi? Kuka Gatsby oikeastaan oli?

Perinteinen näkökulma

Vanhoissa klassikkoromaaneissa on useimmiten kaikkitietävä kolmannen persoonan kertoja, joka kuvaa tapahtumia hän-muodossa. Kaikkitietävä kertoja näkee henkilöidensä pään sisään, ja hän voi tietää henkilöistä asioita, joita nämä eivät edes itse tiedä tai tiedosta. Kun kirjoittaa käyttäen kaikkitietävää kertojaa, kannattaa miettiä, missä vaiheessa paljastaa mitä henkilöhahmoista – tiedon pimittäminen lisää jännitettä! Kaikkitietävä kertoja voi siirtyillä henkilöstä toiseen.

Kaikkitietävä kolmannen persoonan kertoja esiintyy esimerkiksi Juhani Ahon romaanissa Rautatie (1884) ja Väinö Linnan romaanitrilogiassa Täällä pohjantähden alla (1959). Kolmannen persoonan kerronta on edelleen toimiva ja käyttökelpoinen keino. Se mahdollistaa lukemattomia erilaisia näkökulmia ja kerrontatyylejä, dickensiläisestä runsaudesta äärimmilleen pelkistettyyn kerrontaan.

Rajoitettu kolmannen persoonan kerronta tarkoittaa kerrontaa, jossa tapahtumat nähdään yhden henkilöhahmon tietoisuuden kautta. Tapahtumia ei kuvata monen eri henkilöhahmon näkökulmasta. Kun kerronta tapahtuu rajatun kolmannen persoonan näkökulmasta, kertoja on osa tarinaa. Kaikkitietävä kertoja taas leijailee tarinan yläpuolella ja näkee monen eri henkilöhahmon mielen sisään.

Näkökulmaa voi vaihdella

Kolmannen persoonan kerrontaa esiintyy myös tajunnanvirallisessa kirjallisuudessa. Virginia Woolf kuvaa romaaneissaan tapahtumia henkilöhahmojensa tajunnanvirran läpi hän-muodossa. Romaanissa Majakka (1927) tapahtumia kuvataan eri perheenjäsenten ja ystävien tajunnan kautta. Tajunnanvirtaa voidaan kirjoittaa myös ensimmäisessä persoonassa. Tajunnanvirta yrittää tavoittaa kaikki mielessä vellovat ajatusketjut ja vaikutelmat.

Näkökulmaa vaihdellessa pitää muistaa, että vaihtelun on oltava johdonmukaista ja selkeää. Näkökulma ei voi vaihtua henkilöhahmosta toiseen kesken kappaleen. Jokaisella henkilöhahmolla pitää olla oma sisäinen todellisuutensa, oma tapansa havainnoida maailmaa ja oma sävy. Jos henkilöhahmojen näkökulma on samanlainen, tekstistä tulee pitkäveteinen ja epäuskottava.

Kolmannen ja ensimmäisen persoonan kerrontaa voi vaihdella varsinkin pidemmässä proosassa. Välillä voi olla minämuotoinen monologi eli yksinpuhelu. Kirjeiden ja päiväkirjojen avulla on luontevaa siirtyä ensimmäisen persoonan kerrontaan. Myös dialogi antaa henkilöhahmoille tilaisuuden puhua omalla äänellään.

Tarinan henkilöt voivat olla myös kokonaan tarinan ulkopuolella. Boccaccion teoksessa Decameron (1353) joukko matkustavaisia kertoo toisilleen tarinoita, joissa eivät itse ole osallisina. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa on kehyskertomus, jonka sisään jää erillisiä tarinoita.

Sinä siellä!

Yksikön toisen persoonan kerronta on harvinainen. Caroline Kepnesin trilleri Sinä (2014) kerrotaan kokonaan sinä-muodossa. Kertoja on nuori mies, jolla on pakkomielle naisesta. Hän tarkkailee naista ja kertoo tarinaa tälle. Jay MacInerneyn Manhattanin valot (1984) on kirjoitettu sinä-muodossa ja preesensissä. Toisen persoonan kerronta on tehokas keino tuoda tarina lähelle lukijaa. Lukijat ovat sanoneet, että Kepnesin romaani on aavemainen varsinkin äänikirjana – tuntuu kuin stalkkeri olisi lukijan kannoilla. Kannattaa muistaa, että toisen persoonan kerronta on erittäin haastava muoto sekä kirjoittajalle että lukijalle.

Yhtä harvinainen kerrontatekniikka on kolmannen persoonan monikon näkökulma. Jeffrey Eugenidesin romaanissa Virgin Suicides – kauniina kuolleet (1993) kertojana toimii joukko teinipoikia, ”me”. Taitava kirjailija onnistuu toteuttamaan erikoisen kerrontamuodon luontevasti. Näkökulma lisää salaperäisten naapurintyttöjen mystisyyttä entisestään. Poikien hämmennys välittyy lukijalle.

Minä kerron

Ensimmäisen persoonan kerronta tarkoittaa minä-muodossa kerrottua tarinaa. Kun näkökulma pysyttelee yhden henkilöhahmon tietoisuudessa, kirjoittajalle jää vähemmän vapauksia. Hän ei voi kertoa, mitä muut henkilöt ajattelevat ja tuntevat – kaiken pitää välittyä päähenkilön tietoisuuden kautta. Toisaalta ensimmäisen persoonan kerronnalla on etuja. Kun päähenkilö kertoo suoraan itsestään, hän pääsee nopeasti lähelle lukijaa.

Ensimmäisen persoonan kerronta voi olla värikkäämpää kuin kolmannen persoonan. Lukija ymmärtää syvällisesti päähenkilöä. Salamyhkäisyyttä on helppo luoda ensimmäisen persoonan näkökulman avulla. Edut voivat kuitenkin muuttua haitoiksi: lukija tuntee olevansa vankina yhden henkilön tajunnassa, ensimmäisen persoonan kerronta rajoittaa tapahtumien kuvailua ja kertojan persoonallinen tyyli voi alkaa häiritä lukijaa.

Mieti tarkkaan, ennen kuin päätät, kirjoitatko ensimmäisessä persoonassa. Joihinkin lajityyppeihin se sopii kuin nappi palttooseen: esimerkiksi nuorten naisten humoristisessa chick lit -kirjallisuudessa minä-muoto on melkein pakollinen. Jos taas kirjoitat riisutulla tyylillä tai toimintaa painottaen, minäkertoja ei ehkä ole paras ratkaisu.

Pitemmässä kokonaisuudessa voit vaihdella eri kerrontaratkaisujen välillä, tarinasi voi olla välillä ensimmäisen persoonan kerrontaa ja välillä kolmannen. William Faulknerin romaanissa Ääni ja vimma (1929) on kolme osiota, jotka on kerrottu eri henkilöiden näkökulmasta ensimmäisessä persoonassa ja yksi jakso, joka on kerrottu kolmannen persoonan näkökulman kautta. Kate Atkinsonin romaanissa Museon kulisseissa (1995) on vuorotellen päähenkilön tarinaa ensimmäisessä persoonassa ja hänen sukunsa tarinaa kolmannessa persoonassa. Atkinsonin tumman huumorin sävyttämä tyyli sitoo eri näkökulmat toisiinsa.

Miksi minä?

Muista, että ensimmäisen persoonan näkökulma ei ole niin helppo kuin äkkiseltään vaikuttaa. Mieti, miksi haluat kertoa tarinasi minä-muodossa. Onko kertojasi epäluotettava? Haluaako hän vakuuttaa lukijan omasta totuudestaan? Sopiiko näkökulma tarinaan, jonka haluat kertoa? Mitä päähenkilösi tavoittelee? Miten henkilöhahmosi näkee itsensä, onko hänellä realistinen käsitys itsestään? Onko ulkomaailmalla erilainen käsitys hänestä kuin hänellä itsellään? Mikä on henkilöhahmosi tavoite? Mitä hän salaa lukijalta?

Jos käytät minäkertojaa, voit saada ristiriitaisia näkemyksiä esiin dialogissa. Kertojasi voi kuvailla itseään läpensä rehelliseksi, joku muu henkilöhahmo voi kommentoida dialogissa, että päähenkilösi tapaa värittää tapahtumia.

Lähteitä:
Alicia Rasley: The Power of Point of View – Make Your Story Come to Life (Writer’s digest Books, 2008)
Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito (Docendo, 2016)
Larry Brooks: Story Engineering – Mastering the 6 Core Competencies of Succesful Writing (Writer’s Digest Books, 2010)

Kirjoittanut: Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja kääntäjä, joka on julkaissut muun muassa romaaneja, nuortenkirjoja ja novellikokoelman. Hän on opiskellut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa ja valmistunut filosofian maisteriksi. Honkasalo opettaa myös luovaa kirjoittamista.